Matkalla keski-ikään

Keski-ikäistä matkailua maailmalla

Etummaisen apinan selässä on vain viikon vanha poikanen

Ihania karvasikoja ❤️

Strutsin aivot on pienemmät kuin sen silmä

Mun lempparit, mangustit

Wellington Zoo

Wellingtonin eläintarha on mukava,  pieni, kaunis ja viihtyisä eläintarha. Maailman ensimmäinen hiilineutraali eläintarha myös. Eläimiä ei ole hirveän paljon ja häkit on aika harvassa, mutta häkit on suuria, virikkeitä eläimille paljon ja neuroottisia elikoita ei nähty. Paikka on myös eläintensuojeluleskus, täällä kasvatetaan ja hoidetaan loukkaantuneita tai nuorena orvoksi jääneitä villieläimiä ja päästetään ne myöhemmin takaisin vapauteen, eikä pelkästään paikallisia villieläimiä. Mukavaa oli myös se, että paikoin eläimet kulkivat ihmisten seassa (halutessaan), esim. strutsit, kengurut ja lampaat. 

Keskustasta pääsee helposti 23z bussilla 4 NZ$ hintaan eläintarhaan joka on lähellä keskustaa. 

Paikallinen kokous menossa

Simpansseilla oli kyllä hulppean ikinä näkemäni ulkotarha!

Upeat näkymät kaupunkiin

Dingo

Kulman takana oli yhtäkkiä lintu

Ihana mangusti ❤️

Kapiti Island

Kapiti Island sijaitsee luoteeseen Wellingtonista, ykköstietä pohjoiseen noin 30 km ja veneellä salmen ylitys 20 minuuttia saarelle. Saari ei ole suuren suuri, vain noin 2x10 km mutta pelkkää vuorta,  käytännössä.

Saarella on 1600-luvun puoliväliin asti asunut pelkästää maoreja, neljä heimoa neljässä kylässä. Kapteeni Cook tuli saarelle tuossa vaiheessa, tuoden mukanaan rotat, kissat ja koirat,  muunmuassa. Ennen eurooppalaisia saaren ainoat eläimet olivat linnut, yhtään nisäkästä ei saarilla ollut. Lintuja sen sijaan oli siinä määrin, että laivaa ei voinut laittaa parkkiin mille tahansa rannalle, miehistö kun valitti lintujen kovaäänisestä huutamisesta. Kapiti-saaren ja Uusi-Seelannin pohjoissaaren välisessä salmessa kävi lisäksi ryhävalaat lisääntymässä meidän syksyyn sijoittuvana aikana, eli elämää saarten ympärillä riitti.

Sotaa on keskenään käyty tietenkin enemmän tai vähemmän jatkuvasti maoriheimojen välillä, häviäjä on joutunut aina pataan. Viimeisin isompi yhteenotto ajoittuu eurooppalaisten saarelle tulon jälkeiselle ajalle 1600-luvun loppupuolelle. Viimeisen ison taistelun voittanut maoripäällikkö oli kuullut valaanpyytäjistä joilla olisi mahtavia työkaluja ja aseita, joten ei kun kutsumaan hemmot kylään!

Ja valaanpyytäjäthän tuli. Ryhävalaat tapettiin salmesta pois 25 vuodessa siinä määrin ettei uusia ole näkynyt vanhoilla kutupaikoilla edelleenkään, ja saaren ihmispopulaatio kasvoi neljästäsadasta 2500 asukkaaseen. Samalla uudisasukkaat toivat saarelle kymmeniä uusia nisäkkäitä, mm. sikoja,  hevoset, vuohia, lehmiä. Saarta peittävästä metsästä kaadettiin ja kulotettiin viljelymaaksi 75% koko metsäpinta-alasta. Siinäpä ne linnut sitten katosi.

1890 vuoden paikkeilla Uusi-Seelannin valtio ja paikalliset heräsivät tilanteeseen, saari oli tuhoutumassa hyvää vauhtia. Valaat olivat jo kadonneet totaalisesti, lintuja ei enää juuri saatilla ollut, sen sijaan mm. yhdeksänreikäinen golfrata saarelta on löytynyt vielä 1910. Valtio osti saaren maat maoreilta ja maanviljelijöiltä 1900-luvun alussa ja aloitti määrätietoisen nisäkkäiden ja vieraslajien (niin kasvien kuin eläinten) hävittämisen saarelta. Yksi pahapäinen maorimuori ei suostunut myymään maataan, hänen poikansa jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa jatkaa maan omistamista ja saarella asumista, ja järjestää näitä retkiä luonnonsuojelualueelle. Muorin suku viljeli maata vupteen 1960 asti, jonka jälkeen myös viimeiset viljelysmaat ovat saaneet kasvaa alkuperäiseen kasvustoonsa.

Paikkaan ei ole asiaa millään omalla kulkuneuvolla, vaan tänne on ostettava etukäteen retki, helpoiten Kapiti islandin omilta sivuilta. Paikallisjunalla pääsee Paraparaumuun ja asemalta rivakka kolmisen kilometriä kävelyä rantaan josta lähtee kahdesti päivässä vene saarelle. Retken voi ostaa päiväksi saarelle tai saarella voi yöpyäkin, mitä lämpimästi ja vahvasti suosittelen. Majoitus on mukavassa mökissä omassa huoneessa ja kerralla majoitetaan vain muutamia ihmisiä. Saarelle on rajoitettu yleensäkin pääsijöiden määrä noin kuuteenkymmeneen per päivä.

Me kierrettiin pisin lenkki saarella, kahdessa tunnissa hyvin ehti. Eli pidempää, ja loivempaa, reittiä ylös ja jyrkempää (noustessa ainakin) reittiä alas. Viittojen mukaan matkaa noin 4.8 km. Kokonaisuudessaan askelmittari ilmoitti 8km ja 42 kerroksen nousun päivän saldoksi, pitänee aika hyvin paikkansa. Nousu oli melko rankka, ja vyoren päälle pääseminen ei palkinnut muutoin kuin keksejä odottavia lintuja oli jaloissa haitoksi asyi. Yhtään mitään näkymää ei ollut, luvatun huikaisevan näköalan sijaan, kun oli ihan liian sateista ja sumuista. Mutta tulipahan urheiltua, itse kävelyreitti oli upea ja oli mukava nousta vuoren rinnettä hyvällä polulla kauniissa lintujen laulussa. Ennen kiipeämistä paikan omistaja kertoi meille kuinka tunnistaa eri lintuja ulkonäöltä ja lauluäänestä ja monta todellakin löydettiin. Melkoisia sci-fi elokuvien tietokoneiden äänitehosteita ja huilunsoittoja kuultiin. Todellakin vaivan väärti.

Ja kahdessa tunnissa rapakuntoinenkin kevyesti tekee tuon vaelluksen.

Kiwien asujaimistoa

Kapitin saarella asuu noin 2/3 kaikista Uusi-Seelannin luonnonvaraisista kiweistä. Ja kun kiwi on yöeläin, löytyy hyvä syy tulla saarelle yöksi. Kiwien pesäkolojen reikiä on helppo löytää vuorenrinteellä, ne eivät ole pieniä. Kiwiemo munii valtavan munan, noin kolmasosa koko linnun koosta, maakoloon, uros hoitaa munien kahden kuukauden hautomisen ihan yksinään menettäen samalla noin viideosan painostaan ruoanpuutteessa. Naaras ei siis paljon urosta ruoki haudonnan aikana. 

Mustia joutsenia

Meidän ostamaan retkeen kuului nouto hotellista ja automatka hotellista lauttasatamaan, noin 40 min ajomatka. Lauttasatamassa retkeen hintaan kuului aamiainen, ihan mukavassa kuppilassa jossa tehtiin samlla meidän tavaroille biocheck-in, eli tarkistettiin ettei viedä mukanamme saareen mitään alkuperäiseläjille (kasvit ja linnut) vaarallista materiaalia.

Ihan mukavan noin 20 min venematkan päätteeksi rantauduttiin saaren pohjoisosaan maoriomistuksessa edelleen olevalle rannalle. Mainitun muorin jälkeläinen kertoi meille saaresta, sen historiasta ja saaren suojelutyöstä, neuvoi vaellusreitit, opasti lintujen tunnistuksessa jne. Tuon opastuksen jälkeen käveltiin vaellusreittien alkupäähän, samalla opeteltiin edelleen saaren kasveja ja lintuja ja kuultiin esim. kasvien käytöstä ennenvanhaan lääkinnässä.

Kukin sai valita minkä reitin vaeltaa, tai vaeltaako ollenkaan, ihan kuten halusi.

Iltapäivällä söimme saaren omistavan perheen kotiterassilla upean lounaan jossa  oli valittavana niin lihaa, kalaa kuin vegevaihtoehtoakin ihan riittämiin. Syödessä suurimpana riesana olivat linnut jotka 9livat jo oppineet mihin aikaan lounas tarkoillaan. Joten ruokapöydän tärkein varustus oli vesipyssy jolla tähtäiltiin mm. innokasta papukaijaa joka teki puusta käsin hyökkäyksiä lautasta kohti.

Ja lopuksi kuljetus takaisin pohjoissaarelle ja lauttasatmasta takaisin hotelliin. Meille sattui automatkoille matkaseuraksi paitsi mukava ja puhelias kuski myös varsin mielenkiintoinen saksalainen pariskunta joka oli juuri matkaillut eteläsaarella kuusi viikkoa. Matka siis sujui oikein mukavasti rupatellen.

Papukaijan Lurituspuuhia

Jo itse venematka sinällään oli hauska kokemus.

Veneeseen noustiin sen ollessa trailerilla venesataman takapihalla. Kun kaikki matkustajat oli veneessä traktori veti trailerin vesille. Kun oltiin tarpeeksi syvällä veneen ulkolaitamoottorit käynnistettiin ja vene pakitti pois trailerilta, matkustajat kyydissään. Rantautuminen saarelle tapahtui kaurauttamalla kiville, koko ranta oli yhtä kivikkoa (pyöreitä, isohkoja kiviä) ja laskemalla ramppi rannalle.

Kun tultiin saaresta takaisin pohjoissaaren rantaan vene ajoi suoraan trailerille, erittäin taitavasti sitä paitsi, ja traktori veti taas venettä rannemmas ennen kuin laskettiin ramppi rantahietikolle ja matkustajat nousivat, kuivin jaloin, veneestä rannalle. Ja käveltiin suoraan hotellikuljetukseen.

Weta Caves

Uusi-Seelanti on elokuvamaa. Wellington on maan elokuvan keskus. Koska Peter Jackson, Taru sormusten ehrrasta ja Hobitti leffojen ohjaaja on kotoisen Wellingtonista ja on ollut mukana perustamssa elokuvateollisuutta tänne.

Miramarin kaupunginosassa on maailman suurin tehostetehdas, Weta caves. Täällä tuotetaan kaikkea elokuvissa käytettävää rekvisiittaa, niin fyysistä kuin digitaalista,  esim., aseita, asusteita, animaatiota jne. Kolme muuta vastaavaa rekvisiitan tuotantopaikkaa maailmassa on,  yllättäin,  Hollywoodissa. Suurin kaikista, se neljäs, on Wellingtonissa. 

Kun elokuvatyötä ei riitä ympäri vuoden, edes maailman suurimmalle, tehdään paikassa myös mainosten, TV-sarjojen ja videopelien animaatiota ja mm. pienoismalleja keräilijöille. 

Pajaan pääsee tutustumaan heidän museonsa kautta. Itse työpajoille ei yleisöä päästetä, työpajoilla saatetaan työatää elokuvia tai videopelejä tma joiden ilmestyminen on vuosien päässä, joten näiden oikeuksien omistaja ei halua etukäteen kuvia tai tietoa maailmalle. Samasta syystä, oikeuksien omistajuus, takia kuvaaminen täällä on kielletty.

Me haluttiin nähdä kaikki mahdollinen, joten ostettiin kierros johon kuului dokumenttifilmi studiosta ja sen perustamisesta, kiertely studion museossa ja eri elokuvien tehosteiden tekemiseen ja itse tehosteisiin tutustuminen. Lisäksi retkeen kuuluin Miniature workshopiin tutustuminen. Täällä on luotu ja kuvattu, ja kuvataan, uusintaversio Thunderbirdsin 60-luvun alkuperäisversiosta. 

Weta caves on osallisena, tai kokonaan vastuussa, tehosteista kymmeniin elokuviin, kuten Hobitit, Taru Sormusten Herrasta, Avatar, Tintti, Spiderman, Avengers jne jne.

Kierroksen jälkeen ei enää koskaan katso elokuvia entisin silmin... Ihan mahtava kierros,  suosittelen.

Päivän nippelitieto!

Kaikissa Thunderbirdseissä, alkuperäisissä ja nykyisissä, on aina suosittu tehosteissa ja lavasteissa kierrätystä. Ajatuksena on ollut, samoin kuin nukkekotiharrastajilla, keksiä uusi käyttö vanhalle tavaralle.


Alkuperäisessä Thunderbirds nukkeanimaatiossa oli jossain ihan alkupään jaksossa käytetty jossain kohtaa sitruspuristinta, mikä oli kirvoittanut innokkaan ihailijan kielenkannat palautteeseen: "Minä inhoan sitruspuristimia! Se tulee poistaa välittömästi viimeisestä Thunderbirdsin jaksosta, tai en enää koskaan katso sarjaanne!"


Andersonin pariskunta, alkuperäisen sarjan luojat, eivät antautuneet tämän murskaavan palautteen edessä.

Weta Cavesin tehostetehtaan luojan ja omistajan Richard Taylorin suurin intohimo ja innoittaja urallaan on ollut juuri Thunderbirds.
Joten voitte arvata kuinka innoissaan hän oli kun hänelle tarjottiin uusintaversion tekemistä juuri hänen studiollaan ja henkilökunnallaan.

Joten! Joka ainoassa Thunderbirdsin lavasteessa, ja jaksossa, esiintyy sitruspuristin. Kuvauksissa ja tehosteissa on käytetty yhteensä 64 kpl sitruspuristimia.

(Markun kommenttina tähän: oli siellä ihan helevetisti emolevyjäkin!)

Gallipoli

Weta cavesissa vierailu sai meidät palaamaan, itse asiassa jo kolmannen kerran, Te Papan kansallismuseoon. Museossa on jo muutaman vuoden ollut näyttely I maailmansodan Gallipolin taisteluista, joihin myös Uusi-Seelanti otti osaa Australian kanssa yhdessä muodostettujen joukkojen, ANZAC, osana. Meitä itse aihe ei kiinnostanut tarpeeksi ko näyttelyn katsomiseen, mutta nyt oli siis pakko palata. Onneksi!

Elokuvaohjaaja Peter Jacksonin esi-isä on on ollut mukana Gallipolin taisteluissa, joten Jackson ja Weta Cavesin perustaja ovat lahjoittaneet Te Papalle ja uusiseelantilaisille I maailmansodan rapahrumista kertovan näyttelyn. Tämä taustatieto ei tule millään lailla esille itse näyttelyssä, Weta cavesissa vain mainittiin lyhyesti että Weta on tehnyt osan näyttelyn tehosteista, vaan kuulimme tästä yhdeltä taksikuskiltamme. Eli Wetassa on tehty näyttelyyn pienoismallit sekä noin 2,5 kertaa reaalin kokoiset ihmiset/vahanuket (en tiedä mitä materiaalia, Wetassa kyllä kuultiin valmistusprosessista) ja niiden asetelmat. 

Näyttely kertoo Gallipolin taisteluista kolmen eri sotilaan ja yhden sairaanhoitajan ja yhden lääkärin silmin. Kunkin ihmisen kohdalla kerrotaan hänen taustastaan, päätymisestä sotaan, kohtalosta sodassa ja tapahtumista sodan jälkeen. Lisäksi näyttelyssä on aseita, sotilaiden varusteita, taisteluiden pienoismalleja, elokuvanauhoja, valokuvia ja vereraanien kertomien tarinoiden nauhoituksia joissa kertovat tuosta sodasta. 

Todella vaikuttava näyttely. Toteutus on loistava ja mielenkiintoinen myös. Alunperin tämän näyttelyn piti olla Te Papassa 18 kuukautta, nyt on jatkunut jo muutamia vuosia ja Weta Cavesissa kuulimme että näyttely olisi läjdössä kiertämään maailmaa. Minusta ainakin pitäisi kiertää, oli kyllä hieno.

Pienoismalli Gallipolin tukikohdasta. Uskomattoman hieno toteutus

Jack Dunnin kohtalo oli enemmän kuin traaginen ja surullinen. Urheilussa menestynyt nuori mies rekrytoitui sotaan ensimmäisten joukossa, innokkaana puolustamaan maataan ja kuningastaan. Ensimmäisen palveluskuukautensa aikana Jack sairastui keuhkokuumeeseen josta huolimatta sinnitteli palveluksessa kunnes tauti voitti ja mies kiikutettiin sairaalaan. Jack palasi pikimiten aktiivipalvelukseen sairaalasta kotiutumisen jälkeen, vastoin virallisia kehoituksia ja ihjeita, ja kuinkas kävikään, mies nukahti kesken vartiovuoron.  Nukahtaminen aktiivipalveluksen aikana oli kuolemantuomion paikka, ja sen Jack sai.

Tuomari oli kuitenkin humaani ihminen ja otti Jackin tuomion uuteen käsittelyyn kun kuuli olosuhteista joissa tämä "rikos" oli tapahtunut, ja niin Jack sai vapauttavan tuomion ja palasi rintamalle.

Vain kaatuakseen neljä päivää myöhemmin.

Myös maoreja osallistui Uusi-Seelannin joukkoihin varsin runsaasti

Upseerin majapaikka juoksuhaudoissa

Karorin hautausmaa

Läntisessä Wellingtonissa vuorten rinteellä sijaitsee suuri ja kaunis Karorin hautausmaa. Hieman erikoinen turistikohde, mutta vaivan arvoinen tulla katsomaan. Keskustasta tulee bussi no 2 ihan portille 5NZ$/hlö, uberilla matka maksoi 12 Nz$ kahdelta. 

Hautausmaa on siis todella suuri, kävellen päästä päähän tuosta pääportilta kesti noin 20 minuuttia. Maisemat on kauniit ja hautausmaan erilaisuus meikäläiseen verrattuna on suuri. Hautausmaa on jaoteltu eri alueisiin vainajin etnisyyden ja/tai uskontokunnan mukaan, eli kaikki mahtuu samalle alueelle vaikka uskoisi eri jumalaankin. Tai olisi uskomatta mihinkään. Tuhkien sirottelualueeksi on tehty upea ruusutarha johon saa istuttaa oman ruusunsa omaisen muistoksi.

Meidän tullessa portista sisään hautausmaan työntekijä tuli heti vastaan kysyen etsimmekö jotain erityistä ja voiko hän jotenkin auttaa. Ehdin sanoa sanan "cat" kun meitä jo ohjattiin oikeaan suuntaan ja kerrottiin matka-aika kohteeseen jalan kulkiessa. Kiitimme kauniisti ja jatkoimme matkaa.

Vuorten rinteille tehty hautausmaa on siis todella suuri ja kaunis. Ihmisiä on selvästikin kävelyllä kuin missä tahansa puistossa, eikä ihme kun paikka on kaunis ja rauhallinen

Tuhkien sirotteluun tarkoitettu ruusutarha

I maailmansodassa kaatuneiden hautoja

Sukuhautoihin edelleen haudataan

Eri etniset ryhmät ja eri kirkkokuntien vainajat sopivat hyvin samalle hautausmaalle

Meillä tosin oli ihan erityinen tarkoituskin retkelle tälle hautausmaalle. Kirsikkana kakun päälle Uusi-Seelannin matkalle, ja tämän talven vietolle Pasifikalla, oli Uusi-Seelannin kuuluisimman kissan muiston kunnioittaminen.

Mrs. Chippyn muistoa suuresti kunnioittaen

Harry McNish oli erittäin lahjakas puuseppä joka oli mukana Ernest Shackletonin tutkimusretkikunnassa 1914-1917 retkueen matkatessa tutkimaan Etelänapamannerta.

Tutkimusretkikunnalla oli mukanaan koiravaljakko jäisen mantereen tutkimista varten, sekä tietenkin normaaliin tapaan laivakissa pitämässä laivan jyrsijäkannan kurissa. McNish otti laivakissan omakseen (ja kuten me kissanomistajat tiedämme, tämä tarkoittaa sitä että laivakissa armossaan valitsi McNishin palvelijakseen) ja nimesi sen Mrs. Chippyksi (puuseppä=carpenter="chippy"). Kissa piti nimensä vaikka myöhemmin osoittautuikin kollipojaksi. Mrs. Chippyllä kerrotaan olleen "kovasti luonnetta", mistä huolimatta se oli hyvin pidetty eläin laivalla, ainakin suurimman osan miehistön mielestä. McNish itse sen sijaan otti aika ajoin yhteen vähän kaikkien kanssa, ja erityisesti kapteenin, mutta hänen ammattitaitonsa antoi anteeksi pienet erimielisyydet kovissa olosuhteissa.

Tutkimusretkikunnan laiva Endurance juuttui Antarktiksella jäihin yli vuodeksi, ja päästyään siitä irti jäi edelleen jäiden saartamana jäisen mantereen vangiksi viiden kuukauden ajaksi. Kaikkien 29 miehistön jäsenen selviämistä hengissä tästä retkestä pidetään heroistisena saavutuksena ja suurena ihmeenä. McNishin puusepäntaitoja on pitkälti kiittäminen pelastumisesta, hän vahvisti ja korjaili pelastusveneitä laivan ollessa loukussa ja lopulta miehistö pelastautui murskautuvasta laivasta näillä pelastuveneillä Elefanttisaarelle. McNish oli myös yksi niistä muutamasta pelastusmiehistön jäsenistä jotka ottivat riskin muiden auttamiseksi soutivat pelastusveneellä Etelä-Georgiassa olevaan valaanpyyntikeskukseen hakemaan apua retkikunnalle. Ja onnistui siinä.

Mutta rouva Chippyn kohtalo oli surullisempi. Retkikunnan hylätessä Endurance-laivan ja jatkaessaan matkaa pelastusveneillä kapteeni päätti että mukaan otetaan vain oleellinen. Eli vetokoirat ja mrs. Chippyn kapteeni päätti lopettaa jotta nämä eivät jäisi kitumaan hylättyyn laivaan. Niinpä eläimet ammuttiin. McNish on kertonut myöhemmin ymmärtäneensä kapteenin ratkaisun, mutta koskaan kapteeni ei saanut anteeksi mrs. Chippyn ampumista.

McNish on haudattu Karorin hautausmaalle Wellingtoniin. Haudalla on mrs. Chippyn muistoksi myös kissapatsas ja Harryn ja mrs. Chippyn tarina lyhyesti kerrottuna. Haudalla oli kukkia, koriste-esineitä ja jopa pari purkkia kissanruokaa. Harvemmin nähnyt Whiskaspurkkeja haudoilla meillä tai muuallakaan...

Vielä vähän Wellingtonia..

Viimeinen täysi päivä tätä lomaa tällä matkalla. Ja Uusi-Seelannissa ja Wellingtonissa. Vieläkin täällä varmasti olisi paljon nähtävää, mutta välillä on taas suunnattava kotimaahan ja töihin, hoitamaan omaa karvakansaa.

Karorin hautausmaalta suuntasimme keskustaan ja rannalle, jossa kävelimme Te Papan museon rantakaistaletta keskustasta poispäin, ohi vierasvenesataman ja huvivenesataman pitkin yleisten uimarantojen vieressä kulkevaa rantakatua. Niin kaunista seutua. Paluumatkalla teimme taidekauppoja ja ostimme jo vuosi sitten loistavaksi todettuja dumplingeja tutusta ravintolasta. Tänne tulee ikävä.

Hauskemmat väylämerkit

Vierasvenesatama

Paikallisten huvivenesatama

Yleisen uimarannan auringonottopaikkoja

Rantaravintola

Yleiset uimarannat

Rantakatu

Aika pakata

Kolme kuukautta on mennyt hirveän nopeasti. Nyt on edessä tavaroiden pakkaaminen ja huomenna kohti Sydneyä jossa ollaan yksi yö ja jatketaan sitten Dohan (Qatar) kautta Helsinkiin ja Ouluun. Yhtään, ei siis kerta kaikkiaan YHTÄÄN tee mieli Suomeen. Viime talvena neljä kuukautta matkalla tuntui liian pitkälle, nyt kolme kuukautta on ihan liian vähän. Kissoja on ikävä, tietty, mutta muutoin ei olisi yhtään syytä palata Suomeen. Markku sanoo että sillä on ikävä töihin. Mulla ei ole.

Onneksi voi edes ruveta suunnittelemaan ensi talvea, siitä meillä onkin jo neuvoteltavaa kun kohteesta ei ollakaan enää näin samaa mieltä kuin tähän asti.